Törmäsin Talouselämän juttuun ostrakismista eli työyhteisön ulkopuolelle sulkemisesta ja olin, että jee, vihdoin tästä aletaan puhua. Yhteisön ulkopuolelle sulkeminen on väkivaltaa. Se on meidän tärkeimmän perustarpeemme uhmaamista ja syvälle ihmisyyteen menevää kiusaamista. Me ihmiset haluamme tuntea yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Eniten onnellisuuteen vaikuttava asia ovat ihmissuhteet ja tärkein tarpeemme on kokea yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Kun suljemme ihmisen ulos työyhteisöstä, pahoinpitelemme häntä henkisesti ja vaikutukset voivat olla vakavia.
Kun kehitin Naurusavotta-valmennustani, kiinnitin huomiota etenkin naurun vaikutukseen työyhteisön eristävänä elementtinä. Jo pienellä naurahduksella voi sulkea jonkun yhteisön ulkopuolelle, osoittaa, että sinun mielipiteelläsi ei ole väliä tai että et kuulu tähän sisäpiiriin. Vaikka naurulla on lukuisia myönteisiä vaikutuksia työyhteisön yhteenkuuluvuudelle, se on myös voimakas ase.
Mä esitän omissa työyhteisötaitojen valmennuksissa erilaisia työyhteisöjen vuorovaikutustilanteita. Usein juuri sen tilanteen, miltä näyttää, kun kahvitunnilla eristetään joku työkaveri ulkopuolelle. Sen näkeminen vaikuttaa ihmisiin. Jokainen pystyy kuvittelemaan (tai moni meistä muistamaan) sen hetken, kun olemme jääneet ulos porukasta vaikkapa koulussa, juhlissa tai työpaikoilla. Näen osallistujien silmistä, että se kolahtaa. Olemmehan kaikki joskus sortuneet samaan ja sulkeneet jonkun yhteisömme ulkopuolelle. Olemmehan me kaikki joskus kokeneet sen tunteen, että ”noi ei tykkää musta”, ”en pääse mukaan porukkaan” tai ”mua ei kuunnella eikä arvosteta”.
Valmennuksissani kokeilemme myös ehdotusten tyrmäämistä. Ai, miten helppoa onkaan keksiä perusteita sille, miksi toisen ehdotukset ovat niin pöljiä. Mutta miltä se tuntuu ehdottajasta, siitä joka tulee tyrmätyksi? Yleisimmin osallistujat kertovat, että tuntui pahalta, epäarvostavalta ja tuli sellainen olo, että en kyllä enää ikinä ehdota mitään.
Naurulla johtaminen -podcastissa Outi Mäenpää kuvaili, että kun tyrmää toisen ihmisen idean, niin aivoteknisesti lyö toista. Se kannattaa pitää mielessä, ennen kuin sanoo ei eikä joo.
Eihän teidän työpaikalle ole hiipinyt ostrakismi? Se voi majailla rivien väleissä, pienissä katseissa, kommentoimattomissa viesteissä, lähes kuulumattomissa naurahduksissa. Piilossa, mutta ei jää huomaamatta sen kohteelta.
Ps. joku helpompi termi olis kyllä tällekin ollut ihan ok…. Ostrakismi…. oijoi.